Yksin lensin yli oman pesän.

Krisun postaus.

 Himasta pois lentäminen on aina uus ja jännittävä asia. Uskoisin et kaikki miettii, et millasen kämpän haluaa ja miten sen sisustaa ja minne päin haluu muuttaa. Mäki halusin sitä, turhan nuorena.
Tottakai jokasella on omat syynsä miks haluu lentää pesästä pois. Toiset haluu itsenäistyy ja yksityisyyttä, varsinkin jos on iso perhe, paljon meluu. Jotkut taas haluu kokee sne miltä tuntuu olla aikuinen ja miltä tuntuu kantaa kaikesta vastuu itse. Joillain ei vaan himassa oleminen enää natsaa.

Mä muutin pois kotoo ekan kerran kun olin 15. Oli elokuu 2009 kun roudasin melkein koko omaisuuteni Kanneljärven opiston asuntolaan, soluasuntoon. Se oli mun ensi askel omaan itsenäiseen elämään. Se oli tosi jännää ja siistii, ku ei ollu enää äitii hengittämäs niskaa koko ajan ja siskoo riehumas jalois.
 Sillon mä myös hommasin ekan työpaikkani. En tosin heti soluun muutettuani, mut pian sen jälkeen. Kyllä mä ihan hyvin pärjäsin niilla rahoilla mitä äitiltä sain aina sillon tällön, mut ei se vaan tuntunu enää oikeelta pyytää rahaa äitiltä ku en kuitenkaan enää sen luona asunut. Joten hankin niitä töitä. Tein sillon tällön meijän sillosessa autopesulassa jotain toimisto töitä sun muuta pientä.
 Asuin viikot aina siellä mun pienessä solussa kolmen muun tytön kanssa. Meil oli yhteinen keittiö ja wc/suihkutila kaikille. Huoneessa asu aina kaks kerrallaan. Se oli huumava tunne, se kun ei tarvinnu raportoida itestään koko ajan jollekkin. Viikonloputki vaihtu kavereiden nurkissa punkaten, sen sijaan et olisin ollut himassa, perheen luona. Siihenki oli syynsä, miks en siellä halunnut olla. Mun isä oli just vuos ennen tätä nukkunu pois vuonna 2008. En kestäny sitä syyniä mitä himassa oli. Se oli vaan liian raskasta, ku oli pakko aikuistuu jo 14 vuotiaana. Paineet vaan kasvo ja kun olin vuoden siinä paineessa elänyt, mä lähdin pois, sinne asuntolaan.

 Puoltoista vuotta mä ehdin asua Kanneljärven Opiston asuntolassa, siinä pikku solussa.
Sit mä tapasin M:n mun sillosen poikaystävän. Olin täyttäny 17 ja vuoden vaihteen jälkeen me päätettiin muuttaa yhteen. Se tais olla helmikuu 2011. Oltiin seurusteltu vasta kaks kuukautta. M tiesi, ettei mulla ollut kauheesti rahaa, vaikka mä töitä teinkin samalla, Tiimarissa. Sain mä Opintotukee jos silloin, olinhan jo 17. Joten se tarjoutu maksamaan kaikki kulut, ottamalla opintolainaa ja saamalla stipendin.Se oli aivan käsittämättömän hienoo asuu toisen ihmisen kans yhdes ja olla vastuussa kodin hoidosta. Ja meidän eka kämppä oliki tosi hieno, vaikka se olikin vaan kolmeks kuukaudeks se. Se tyttö jonka asunto vuokrattiin, oli lähteny Japanii. Me oltiin jo ennen siihen muuttamista löydetty kiva asunto, mutta bongattiin sieltä vesivahinko, joten se meni remppaan. Se oli just hyvä sauma se kolme kuukautta. Me asuttiin se aika siel tytön asunnossa.
  Muutettiin toukokuussa sitten siihen rempattuun asuntoon. Kerettiin me siinä asumaan kesän loppuun asti, ku haluttiin isompi asunto. Löydettiin sit hieno ja halpa kaksio. Muutettiin sinne ku vuokrassakaan ei ollu valittamista. Tosin vuokrasopimus oli määräaikainen eli sitouduttiin asumaan siinä vuosi, jonka vuokraisäntä oli päättänyt. Otettiin me koirakin siihen asuntoon. Alaskanmalamuutti, nimeltä Sammy. Maailman ihanin koira. Sit kävi se mitä oltiin molemmat pelätty, ero. Me erottiin syyskuussa. Kumpikaan ei voinu pitää koiraa. Mä en sen takia ku äitin asunto 60 kiloselle koiralle, oli liian pieni ja M, no koska sen vanhemmat ei suostunu. Joten , me annettiin se pois.

Mä olin päältä kuukauden vajaa 18 , kun muutin takas äitille. Oli tosi jees, kun ei tarvinnu maksaa vuokraa, ruokaa, laskuja tai yhtään mitään. Kaikki hoidettiin mun puolesta. Meni kuitenki vaan pari viikkoo et etin itelleni uutta asuntoo. Ja löysinkin sen läheltä äitin kämppää.
 Se oli opiskelija-asuntola. Se oli kans solu. Mut ei niinku Kanneljärvellä, tästä maksoin vuokraa. Muutin sinne oppareille varmaan viikko sen jälkeen kun olin täyttäny 18. Oli viimenen viikko lokakuuta. Siellä meni hyvin, mulla oli maailman ihanin kämppäkaveri. Sen nimi oli Anna. Annakin on venäläinen. Ollaan vieläkin kavereita, vois sanoo parhaita.
 Annan kans kaikki oli helppoo. Jaettiin kulut puoliks, siis ruoka ja asuntoon ostettavat yhteiseen käyttöön tulevat tavarat. Molemmat makso omat laskut. Anna kuitenkin löys poikaystävän ja kun se oli menettäny oman asuntonsa, se muutti meille asumaan. Asuttiin sitten pienessä solu-kaksiossa kolmestaan. Kuitenkin asunto kävi liian pieneks kolmelle, ja Anna ja sen poikaystävä muutti pois, kerrosta alemmas. Niillä oli nyt oma kaksio. Mä asuin siinä yksikseni sitten syyskuuhun asti. En halunnu jäädä enää siihen, kun äitikin oli muuttanut pois Lohjalta, Kirkkonummelle.

 Kävin silloin töissä ABC:llä jossa tapasin mun tulevan kämppiksen, Sadun. (nimi muutettu) Satu oli tosi letkee ja tosi siisti tyyppi. Hetken siinä ollessamme kavereita, Satu ehdottii et muutetaan yhteen. Mä innostuin kauheesti. Ei vitsi, nyt ei tartteis asuu yksin, ois joku kiva tyyppi kenen kans asuu ja sais isomman ja hienomman asunnon. Se oli tosi makeeta. Silloin.
 Muutettiin Satun kans sit Nummelaan, kaks kerrosta 80 neliöö ja kolme huonetta Oma etu- ja takapiha. Kuin unelma! Kaikki meni tosi hyvin, kunnes molemmat alko ärsyyntyy toisen käyttäymiseen. Satu vittuuntu siihen, etten aina jaksanut siivota kun käskettiin ja mä kyllästyin Satun ainaiseen nalkutukseen. Tosin, kaikki onglemat oli aina ollut puheella ratkaistavissa.
 Aloin seurustella samoihin aikoihin myös nykyisen poikaystäväni kanssa. Manu oli aina tukena. Niin raha huolissa kuin kotiaskareissa. Pidettiin yhteiset synttäritkin, me kaikki kolme, Satu, minä ja Manu. Oli tosi siistii. Saatiin pian synttäreitten jälkeen tietää, et vuokra nousee. Se oli muutenki jo tosi korkee, joten päätettiin etsiä parempi asunto, halvemmalla. Niin me löydettiinkin, tosi upee kolmio Nummi-Pusulasta. Satu otti lainaa pankista, että saataisiin takuuvuokra ja eka kuukausi maksettua. Muuton piti tapahtua 16.12 menneessä.
 5.12 Päivää ennen Suomen Itsenäisyyspäivää me mentiin sitte minä, Manu ja muutamat kaverit baariin, kaksareille. Satu jäi kotiin sen poikaystävän kanssa. Riideltiin tekstareitten välityksellä vähän sinä iltana ja tein erittäin selväksi, että joo voidaan aloittaa muutto viemällä joitain pahvilaatikoita asunnolle. Me vissiin sovittiin koko riita sit ja me lähettiin baariin. Oli tosi mukava ilta ja kaikilla oli hauskaa. Mentiin Manun vanhemmille yöks sit baarista. Ne asuu Leppäkorvessa, Nummi-Pusulassa. Seuraavana aamuna Satun ukko soittaa Manulle ja kysyy, mihikäs aikaan me ollaan tulos kotii, et saadaan muutto tehtyy ennenku tulee pimeetä. Manu vastas et tänään ei oo hyvä päivä alottaa kun meillä molemmilla on krapula. Ukko totes vaan, että ok huomenna sitten. Viis minuuttia tais mennä, kun Satu soitti mulle. Vastasin, ja sain tietää, että Satu potkii mut pihalle. Se sano muuttavansa yksin Nummi-Pusulaan. Totesin siihen vaan, että ootkos nyt tosissan. Satu sano olevansa, joten löin luurin korvaan.
 Todellisuus iskeyty ku litsarina mun naamaan, kun tajusin et vittu 10 päivää ja mul ei oo kämppää mis asuu. Mul ei ollu vakkari duunii, joten en ois voinukkaa kuvitella alkavani ettii uutta. Olin yksinkertaisesti sanottuna, kaulaan myöten kusessa. Tiesin etten ollut mikään syytön, mutten myöskään koskaan, vois heittää kaveria pihalle.

 Se päivä oli päivä, jolloin päätin, etten ikinä, IKINÄ muuta kenenkään kaverin kans yhteen. Onneks Manun porukat otti mut avosylin vastaan ja sano et voin asua Leppäkorvessa, niiden luona niin kauan kun mun vaan tarvii. Se oli 6.12, kun mun elämä romahti jälleen. Ja 6.12 mä päätin, et en ala enää ovimatoks KENELLEKKÄÄN. Se oli päivä, jolloin mä alotin kaiken alusta. Olin velkahelvetissä, ilman asuntoo.

Nyt oon asunu onnellisesti Manun vanhemipien luona. Oon saanut mun elämän pikku hiljaa takas raiteilleen ja voin sanoa et haistan kusipäät jo kaukaa. Sain mun velat maksettua kokonaan pois, ja nyt odotan et mun auto saadaan korjattua (mikä pitäis tapahtuu kohta puoliin) , että pääsen takas töihin. En oo ollu missään tekemisissä Satun kanssa tapauksen jälkeen, eikä olla nähty.

 Mä en rupee antaa mitään moraali saarnaa kenellekkään. Jokainen, joka lukee mun tarinan saa itse oppia siitä jos haluaa. Mutta, muistakaa jokaisella on omat mielipiteensä ja ne saa myös pitää.

Toivottavasti ei tullu liian tylsää ja pitkää tekstiä,
palautetta odotellessa :)

PS. Jos kiinnostaa käykää lukee mun omasta blogista löytyvä Tatuoinnesta kertova postaus, linkkaan sen tohon kommentteihin :)

-K